Ajauduin tälle kentälle vähän vahingossa.
Ajatus lasisesta muistomerkistä syntyi jo vuosia sitten, työskennellessäni vielä edellisen yritykseni tiimoilla. Teimme siihen aikaan erikoismaalauksia ja viimeistelyjä karibian risteilijöihin ja siellä pääsimme tutustumaan mitä erikoisimpiin ratkaisuihin ja näyttäviin pintoihin.
Eräänä iltana pysähdyin liikennevaloihin erään hautaustoimiston edessä ja jäin katsomaan sen näyteikkunaa. Siinä oli hautakivi ja huomasin ajattelevani, että tuollaiseen kiveen, sitä kaikki kohellus sitten pysähtyy. Kaikilla samanlaiseen, vaikka jokaisella on ollut aivan erilainen elämä ja erilaiset kokemukset.
Miksiköhän se on niin? Ettei oikein ole muuta vaihtoehtoakaan kuin pölynä ilmaan tai mullaksi maahan ja ainut mikä kertoo myöhemmin, että täällä on edes ollut, on metallinen laatta tai hautakivi, jossa lukee vain nimeni ja päivämäärät. Niin kuin jokaisella muullakin.
Kuolema suomalaisittain on ajatuksenakin synkkä ja pelottava. Tuntuu että tärkeintä olisi nopeasti unohtaa ja päästä miettimästä sitä. Siihen ei osaa oikein suhtautua. Jos joku läheinen on menettänyt omaisensa tahtoisi jotenkin auttaa ja olla tukena, mutta mistään ei ole saatavilla ohjekirjaa miten se tehtäisiin korrektisti ja liian tunteellinen reagointikin olisi pahasta.
Ehkä on oikeinkin suomalaista, että kun ei tahtoisi vain loukata toista, varsinkaan näin suuressa asiassa, ottaa helposti vähän etäisyyttä sen sijaan että ottaisi askeleen lähemmäksi.
Miksi kuolema on niin musta, vaikka se on niin luonnollinen osa meidän kaikkien elämää?
Täytyykö sen olla? Toisen menettäminen on aina hirveää, mutta voisimmeko keskittyä enemmän siihen mitä toiselta on eläessään saanut, sen sijaan mitä toinen on lähtiessään vienyt?
Auttaisiko tähän tunnelmaan, jos läheisiä muistettaisiin kauniin ja valoisamman muistomerkin äärellä? Voisiko muistomerkin äärellä saada saman tunteen, kuin valokuva-albumia selaillessa, jos muistomerkki kertoisikin juuri hänestä tai toisi mieleen hyviä muistoja?
Voiko hautakiveä edes lähteä muuttamaan, vai kajotaanko silloin jo liian syvälle pyhään mustaan?
Ja jos tuolla ajatuksella lähtee leikittelemään, niin millainen voisi olla lohduttava ja henkilökohtainen muistomerkki?
Olen aina ihaillut lasia materiaalina. Se on jotain niin kaunista ja aikaa kestävää.
Se tuntuikin luontevalta materiaalivalinnalta, sen hyvien ominaisuuksiensa puolesta. Ja vaikka lasi onkin painavaa, se ei ole synkkää. Mutta millä keinoin siihen saataisiin tuotua ripaus henkeä? Ja juuri tiettyä, henkilökohtaista henkeä? Millaisen muistomerkin äärellä itse tahtoisin muistaa rakkaitani?
Jäin silloisesta työstäni äitiyslomalle 2009 ja ajatus lasisesta muistomerkistä palasi mieleeni aika ajoin. Kun puolitoista vuotta myöhemmin, oli aika palata työelämään, oli selvää että ajatus ei jättäisi minua rauhaan, ennenkuin sitä olisi tosissaan viety eteenpäin.
Perustin Sadean 2011 ja nyt tiimimme on alkanut kasvaa. Olemme siitä lähtien kehittäneet lasista muistomerkkiä entistä paremmaksi, kestävämmäksi ja henkilökohtaisemmaksi. Vaikkakin on selvää, että tämä työ jatkuu myös tulevaisuudessa, on lasinen hautamuistomerkki valmis nousemaan siivilleen.
-Minna
